Paras mahdollinen olosuhde

Olen monesti odottanut parasta mahdollista olosuhdetta, että tekisin jonkun tietyn asian. Menen salille, kun olen virkeä. Ideoin yritystoimintaani, kun saan tehdä sitä kaikessa rauhassa ja ideoita pursuten. Ompelen rikkimenneen housunlahkeen, kun on riittävästi aikaa ommella samalla kertaa se irronnut nappi, revennyt vetoketju ja paikka pojan housuihin.  Laitan kuitit järjestykseen, kun voin tehdä muitakin toimistotöitä samalla. Soitan kaverille, kun on rauhallisempaa.

Arvaat varmaan, kuinka aikaansaava olen ollut näine aatoksineni. Minua ei ole näkynyt liikoja salilla, ei ole tullut järisyttäviä ideoita ja irronnut nappi on ehtinyt jo hukkua. Noloa.

Heräsin tähän asiaan kirjaimellisesti eräänä aamuna, kun mieheni lähti aamuviideltä salille. Minä en käynyt salilla, koska koskaan ei mielestäni ollut sille täydellistä hetkeä. Jäin sänkyyn miettimään, milloin se täydellinen hetki tulisi. Ja samana päivänä työkaverini kertoi treenanneensa salilla 20 minuuttia, kun hänellä ei ollut enempään aikaa. ”20 minuuttia! Ihan turhaa!”, huusivat aivosoluni. Mutta minulle ei tullut hiki, minun kuntoni ei kohissut. Kunnes tajusin, että jos edelleen odotan sitä parasta mahdollista hetkeä, en saa koskaan mitään järkevää tehdyksi.

Vaatii suunnatonta kärsivällisyyttä tehdä pienen pieniä asioita, kun haluaisi tehdä kerralla isompia asioita, enemmän. Sitä kutsutaan myös täydellisyyden tavoittelun aiheuttamaksi täydelliseksi tekemättömyydeksi. Ja mitä siitä saa palkaksi? Turhautuneen olon ja ajan kulumisen joka tapauksessa, mutta mikään asia ei ole edennyt parempaan suuntaan. Edes hitusen vertaa.

Ymmärsin, että monet haluamistani asioista olisivat jo toteutuneet, jos minulla olisi ollut malttia ottaa niitä pieniä askeleita ja halua sietää epätäydellisyyttä. En kuitenkaan vaipunut epätoivoon. Kysyin itseltäni kuten usein kysyn valmennettavaltani: mitä hyvää tässä asiassa on? Ja jos tämän olisi tarkoitus opettaa minulle jotakin, mitä se olisi?

Hyvää tässä on se, että heräsin asiaan nyt. Enkä vaikkapa viiden vuoden päästä.  Ymmärsin, että minun on aika oppia tarttumaan ”huonoon” hetkeen, sillä se antaa paljon enemmän kuin odottamani hyvä hetki.

Kommentointi on suljettu.